Viimeinen valitusvirsi

Oon vältelly tätä blogia ihan tietosesti. Koska mua hävettää. Tiedän, ettei tääl oo ees lukijoita, mt mul tulee niin huono olo nähdä ne luvut täällä. Tajuta, et mun ongelmat ei oo vaan yks painajainen vaan ihan totta. Pelottaa ja hävettää sanoa ja nähdä, että kuudessa päivässä mä olen lihonut 2 kiloa ja että se näkyy. Siinä on ne mun "lihakset" jotka keksi muuttua läskiks. Mä luotin siihen, että paino menee hitaasti, mutta varmasti alas niinku se teki aiemminki. En ois saanu luottaa, se tuli lujaa ylös. Ajattelin, et tää ongelma ei oo niin iso, et mun pitäis tehä mitää ja söin paljon. Se kostautu. Välttelin vaakaaki ihan tietoisesti. Luulin, että se ois 52 kiloo, ja en halunnu nähä sitä lukuu, koska tiesin lihoneeni: se näkyy ja tuntuu ulos päin. Pakotin itteni vaalle. Halusin pyörtyä, koska tajuttomuus oli paljon parempi vaihtoehto todellisuuteen. 46.6. bmi 18.9. En ole ikinä ollut niin lihava. Ikinä. Tää teksi takkuilee ihan saatanan pahasti, tuntuu että oisin kirjottanu tätä vuoden. Tää ois raamatun pitkä. Joo, kirjotin ehkä kaks minuuttii. Tekstasin äskön kaverin kaa. Se sano et se joi. Itkin. Se sano et se joi meijän kaverin kaa ja siit on kauan. Se on juonu monta kertaa. Olin vihanen. Se on juonu vuoden, viillelly, oksentanu, yrittäny itsemurhaa. Ja mä en oo tienny. Se niin on sanonu, että olen sen paras kaveri ikinä, helvetin tärkee ja rakas. Sitä se aina hokee. Et mä oon ainoo, jolle se voi puhuu ja joka kuuntelee. En tienny et se joi viilteli tai mitää. Mut kyllä sen pari hyvänpäivän tuttuu ties. Olin vihanen. Hänelle, itselleni, kaikelle. Kaikki sen ja mun ongelmat tuli niin kovalla paineella päähän ja itkin. Sit me soviteltii, mä vittuilin sille, soviteltii sanottii että rakastetaa mä itkin, menin vaalle, halusin pyörtyä ja tulin tähän kirjottamaa. Nää päivät on menny niin paskasti mä oon vaa syöny syömästä päästyä ja lihonu. "Joo se paino lähtee kyl" vaa aattelin. Mihin mun itsekuri katosi? Mä en kestä enää. Haluun tauon mun elämästä, en halua luopua siitä kokonaan, koska se on liian rakas. Ei, kaikki ihmiset mun ympärillä on liian rakkaita ja haluan, että ne on onnellisia ja haluan olla onnellinen niiden kanssa. Mut haluan tauon. Jos maailma pitäis paussin ja jokainen sain vähän hengittää. Ajatella, mitä haluaa. Pitää silmät kiinni ja olla paikoillaan. Ja sit se hitaasti lähtis käyntiin ja vähän kerrallaan palais siihen mitä se oli ja kaikki ois vähän virkeämpiä taas kohtaamaan sen ja kaikilla ois vähän enemmän voimaa siihen taas. Typerää, lapsellista toiveajattelua. Ei maailma ajattele, millon jonkun on huono olla ja auta sitä. Kaikkien kuuluu kestää se sellasena kun se on. Joillain on oikeesti paha jossain kehitysmaissa ja hävettää valittaa täällä jostain painosta. Ihan kun ei olis suurempia ongelmia. Ei kellään oikeesti oo oikeutta tehä mun elämästä tätä. Ei edes mulla ja mä olen ainoa joka sitä sääntöä rikkoo. Samalla kun mä elän tätä elämää mä rikon tällä jonkun toisen omaa. Mä en halua katua sitä että niin moni vuosi mun elämästä hukkui tähän. Mut mä en pääse tästä pois. Jatkan tän leikin loppuun. Pidän yksin sen tauon. Tauon mun elämästä. Mä nukun sen ohi. Välillä herään ja itken. Ei, eikun hymyilen. Ja nukun taas. En syö. Juon vettä ja nukun taas viikon päästä menen vaalle ja saan hymyillä taas.