Antakaa mun kokea edes yksi ilo

Netti on ollu poissa käytöstä jonkin aikaa ja jo ennen sitä tää blogi on jäänyt vähän unohduksiin. Anteeksi. En oo kommentoinu kenellekkään, tekin varmaan ootte luopunu tästä blogista. No, mä oon nyt terve, tiedän sen. Pelko sai parantumaan, koko kesään ei oo ollu menkkoja ja haluun ne takas, koska mulla on joku pakko mielle lapseen. Haluan oman. Haluaisin aloittaa terveellisen elämän kunnolla, syödä hyvin ja käydä lenkillä, liikkua paljon. Laiskuuttani en vaan saa lenkkikamoja päälle ja itseäni ovesta ulos. Muuten on hyvin kaikki. No, kaikki fyysisesti. Kesän aikana oli jotain paniikkia lesboudesta. En mä kykene sanomaan ääneen, että olen lesbo, mutta jossain määrin oon nyt senkin asian kanssa ihan sinut. Toinen -vähän suurempi murhe- on kaverini. Ystäväni, paras kaverini ikinä. Sillä menee huonosti nyt ja se ahdistaa muaki paljon. Se niinku viiltelee ja näin, haluis kertoa jollekin, mutta on liian arka. Mä löysin nyt sen blogin. Tiedän, että se on sen. Se kirjotti yhteen juttuun vahingossa sen osotteen alua ja googletin. Sen nimi on siellä, yks mikä on merkityksellinen ja muuta mistä tiedän. Ahdistaa niin kauheesti. Se on puhunut jotain itsetuhosta ja mua pelottaa. Miksi, miksi, kaikki ei voi olla hyvin. Pienen hyvän hetken tahtoisin kerätä voimia, ehkä kestäisin taas paremmin. Musta niin tuntuu, että jokaisella jonka tunnen on nyt kaikki niin huonosti. Mä en jaksa, mutta mun pitää välittää, koska pelkään kaikkien puolesta. Just nyt mulle tuntuu olevan tärkeintä se kaveri. Mä välitän siitä niin helvetisti.

Ai niin, tää blogi aktivoituu taas.